KOIRAMAISTA

  Elämässä oudointa on elämä. Miten se muuttuu hetkessä.  Kun hetki sitten olit onnellinen, nyt olet surullinen. Hetki sitten olit elämäsi voimissasi ja sitten olet poissa.  Outoa on myös kuinka elämä muuttuu.  Muuttumisen näkee eniten koirissa. Aika menee kamalaa vauhtia. Normaalisti, kun elää niin 10vuotta on vähän, mutta koiralle se on jo ikä. Yht'äkkiä huomaa kuinka se nuori koira onkin jo 10-vuotta eikä aikaa välttämättä ole paljoa....  Wäinön lähtö viime joulukuussa oli nopea. Se oli se viisi minuuttia ja tiesi että tämä oli tässä. Hetkeä seuranneet päivät olivatkin tuskaa. Näki koiran kivun muttei tiennyt että onko se lopullista.  Eilen Hellu oli iloinen, toissapäivänä haukkui normaalia keppihaukkuaa ("heitä jo, heitä jo") Tammelan mökin hiekkarannalla, tänään se oli poissa. Varasin sille eläinlääkäriajan, koska tiesin että se ei ole kunnossa. Eikä ollut. Viimetingassa ollut kohtutulehdus ja nisäkasvaimet mahassa. Kipua tai kärsimystä Hellu e

  Agility ehti parin kuukauden aikana muuttaa merkitystään.  Olin alkanut ns vihaamaan lajia josta ennen nautin. Mikään ei tuntunut toimivan, mistään narusta vetäminen ei tuonut takaisin tyytyväisyttä. Valinnat kisoissa oli huonoja ja muutenkin niin treenaaminen kuin kisaaminenkin oli junttautunut paikoilleen.  Parissa kuukaudessa sain Sallin kanssa pakkaa kasaan, ranking-sija nousi 100huipeilta reiluun viiteenkymppiin ja tulosta lähti tulemaan <3  Tämä jos mikä laji vaatii menestystä ja tulostasoa, että lajista nauttii. Se on todella julmaa.    Jatkuva vitonen tai hylkäys tässä lajissa aiheuttaa helposti heikon fiiliksen. Hylly on aina perseestä. Vaikka sanotaan että on hyviä hyllyjä, mutta ne vetuttaa eikä kukaan oikeasti halua lähteä ajaa 300km hylkäysten takia.  Arvokisat taasen mittaa sitten henkistä kanttia. Viime viikonlopun Suomenmestaruudet on mielenkiintoinen paikka nähdä ihmisten henkinen kantti. Varmat voittajat ovatkin yht'äkkiä ulkona ja