30-vuotta elämistä

Aina tulee kerrottua jotain koirista, ei koskaan omistajasta.
Tänään, kun on synttärit, niin voisi avata jotain itsestäänkin.
 

Olen syntynyt 5.11.1984. 
Äiti sanoo musta ja mua 7-vuotta vanhemmasta isosiskosta aina, et "joskus aamulla ne syntyi". Luonteenipirteeseen sopisi aamu, koska olen niin aamuihmisiä. Turha mulle on soitella nykyään 19.30 jälkeen, koska usein nukun jo yöuntani silloin, jotta herään virkeänä aamuun.

Helsingin Paloheinä oli kotini yli 18-vuotta. 
Mut on sosialistettu hyvin, koska olin kova menija ja aina kaikessa mukana! Suksillekin pääsin reilun 3-vanhana. Nukuin hissikopin luona pulkassa tuttisuussa muiden laskiessa mäkeä. 
Nautin edelleenkin laskemisesta, mitä korkeampi mäki sitä lujempaa pääsee! 

Menen vauhdilla. Aina kaikki ole edes mukana (järki), mutta aina päämääriä on saavutettu. Koulussa olin laiska, mutta kun pääsin valitsemalleni alalle, maistui koulukin. En osaa olla "tunteet mukana" oleva henkilö. Itken harvoin ja silloinkin yleensä vain ilosta.
Empaattinen kyllä olen, mutta varmasti siksi viihdyin vaikeasti sairaiden lasten työyksikössä. Lastenklinikka ja  -linna olivat ihanat työpaikat. 
3-vuotta yksityisyrittäjänä lemmikkieläinpuolella, parhaan kaverin kanssa ovat kuitenkin olleet työuran hienointa aikaa. Päivääkän en vaihtaisi pois, vaikka toisinaan olikin vaikeaa. Yrityksen lopettaminen oli kuitenkin onneksi kovin helppoa, sillä äitiysloma tuli sopivasti vastaan. Tällähetkellä kunnalla työskentelen uudelleen. Työporukka on mahtavaa ja töihin on ilo tulla!! Tänäänkin synttäreitä on muistettu mäkkärin aamupalalla sekä lounaalla 2kpl 1euron juustoilla, omenapiirakalla ja cokiksella! Minut tunnetaan!!

Otto on yksi mahtavimpia heeboja. 
Otossa yhdistyy niin hyvin minä ja Heikki. Se on täysin Heikin ulkokuori, mutta minun sisältö. Otto on mahdoton menijä, mutta mahdottoman kiltti ja kohtelias. 
Nukkuu yhtä hyvin, kuin äiti ja nauttii samoista asioista.  Lapsen kasvua on ihana seurata!!

 
Wäinön kanssa mökillä 2011.

Koirat ovatkin luku erikseen. 

Isälläni oli lapsuudessa bokseri "Rali", niinpä meillekin tuli Paloheinään bokseri....huono idea! 
Koira ei todellakaan ollut huono idea, mutta rotu vain ei ollut kovin järkevä. Iso uros bokseri, vahvoista & hienoista vanhemmista yhdistettynä juuri yläasteelle irronneeseen kouluttajaan eivät olleet hyvä yhdistelmä. 
"Samissa" oli virtaa, kuin pienessä kylässä ja Minna parka meni perässä. 

On kerrottu, kun koira tuli vastaan lenkillä, Samin kanssa juostiin lähimmälle lyhtypylväälle ja sidottiin kiinni. 
Hauska koira, tuhosi vain kaiken. 
Söi äidin ja isän sängyn patjan. Isä nukkui jatkossa Samin mentävässä aukossa. 
Söi isän tuliaiset ulkomailta. Raybanit ja purkkari kengät. 
Äiti rajasi päiväksi tilan. Laittoi aidan taakse koiran. Koira söi itsensä vaatehuoneen kautta olohuoneeseen. Siinäpä oli kiinteistövälittäjälle selittämistä miksi seinässä on bokserin mentävä aukko. 
Yhdelläkään nukellani ei ollut päätä. Isäni varmasti muistaa sen, kun Sami oli mökillä syönyt taas kasan jotain "ei vatsaan kuuluvaa". Forssan kunnaneläinlääkäri määräsi oksennuslääkettä ja pyysi kokeilla ruiskua, jolla saa syötettyä lääkkeen, koska "se maistuu pahalle". Isä sitten laittoi tuotteen isompaan kulhoon, jätti kulhon eteiseen ja haki ruiskun. Takaisin tullessaan; purkki tyhjänä ja Sami tyytyväisenä. 

Sami menehtyi ahneuteen. Söi filtin, eikä sitä vatsasta enää ulos saatu. 

 

Cockereita tuli sitten. Kaksi ensimmäistä samasta kennelistä. 
Firehay's - kennel sijaitsi meidän naapurissa Paloheinässä. Sieltä me haimme ensiksi "Emman" v-91.  Emma menehtyi vuoden ikäisenä kasvattajalla tapahtuneeseen virheeseen. Tästä pahoillaan, saimme pian "Ticon" v-92.

Tico oli Minnalle samanlainen, kuin Siiri on minulle. Seurasi, kuin hai laivaa. 
Ticon kanssa alkoi varsinaisesti myös harrastaminen. Agilityä Tuomarinkartanon ratsastusmaneesissa talvet ja ATD:n kentällä Maunulassa keväästä syksyyn. Olen löytänyt myös arkistojen kätköistä möllikisa lappusia Ticon kanssa. 

Suurimpana harrastuksena oli kuitenkin koiranäyttelyt.
Minna kisasi oman iän puitteissa Junior Handlerit ja mä siirryin puikkoihin oman iän salliessa. 
Olin koominen näky. Pieni ihminen (hyvä, kun 120cm oli tullut täyteen) ja iso cockeri (12kg). Enhän mä jaksanut sitä pöydälle nostaa. Olin opetellut englanniksi aina ulkomaiselle tuomarille sanomaan, etten jaksa nostaa. 

 
Porvoossa Ticon kanssa  nuorten 2. 

Junior Handler muuttui viimeiksi vuosiksi paljon. 
Lajista tuli enemmissä määrin ammattihandlereiden. Ei tullut kysymykseensään, että olisi ollut lainakoira. Oma koira se piti olla. Mulla oli Ticon kanssa aina kotietu, sillä Tico löi liinat kiinni, kun vaihdettiin koiria. 
Parhaimmaksi saavutukseksi jäi osakilpailuvoitto.


Jatkoin handlaamista vielä jh-vuosien jälkeenkin. Esitin paljon Minnan settereitä Annua ja Spicea. Isotkehät tuli testattua myös. Ihania hetkiä!! 

Ticon aikana saimme äidin ylipuhuttua toiseen cockeriin "Foxiin". 
Foxi oli äärettömän hieno, mutta totaalisen vaikea koira. Se ei tykännyt vieraista ihmisistä, se ei tykännyt äkillisistä liikkeistä tai muista koirista. Se ahdistui ihmisistä. Se oli tarkka omasta elämästään eikä sietänyt muita "jos ei ollut sen aika". Samalla kuitenkin se oli äärettömän herttainen ja ihana koira. Kun Foxi kaipasi ihmistä, se tuli ihmisen luokse. 

Foxi oli, kuin leijona, joka tiesi elämästään enemmän, kuin muut osasivat edes kuvitella. 
Foxi kasvoi 5cm ylikorkeaksi eikä sopinut näyttelyihin ja ahdistui vieraista, joten ei sopinut harrastamiseen. 
Tico kuoli äkillisesti, melkein saappaat jalassa kesällä. Foxin elämänlaatu parani sen jälkeen selkeästi. Ei ollut enää yhteydenottoja eikä tarvinnut miettiä. Sai vain olla. 
Niinkui muidenkin koirien tapaan, Foxillakin oli huonoa tuuria. Pitkään jalassa ollutta haavaa hoidettiin avohaavana, kunnes toisen eläinlääkärin toimesta todettiin sen olevan syöpää.  Apu ei auttanut ja koira jouduttiin lopettamaan aivan liian aikaisin.

 
Foxi. 

Oman koiran sain 2003 ja senkin vähän puolivahingossa. 
Isäni kertoi, että hänen vaimon tytöllä on cockeripentuja - haluatko joululahjan, ne on kovin söpöjä. Halusinhan minä ja niin tuli Siiri. 

Siiri kulkenut mukanani hienon matkan. Ollaan yhdessä koettu kaikki asiat. Paloheinästä lähdettiin ja Sipooseen savuttiin. Meillä molemmilla jo kierroksessa kahdeksas asunto. Nykyiseen olemme kovin tyytyväisiä. 

Siiri on jokasään koira. Kestää kaiken!! 


Sitten tuli Wäinö. 
Erosin silloisesta poikaystävästäni ja halusin Siirille kaverin. Löysin espanjalaisen Wäinön!
Wäinö on koominen pakkaus. Wäinöstä ei löydä yksinkertaisesti mitään negatiivistä! Se elää "siesta-asenteella" ja nauttii elämästään suuunnattomasti. 
Jos koiraan voisi sängyssä makaamisesta kasvaa sammalta, Wäinöstä ei erottaisi enää koiraa. 

 
Wäinö 1,2v. 

Käpylässä asuessani Wäinön ja Siirin kanssa, agiltyyn hurahtaneena kysyin serkultani tuntisiko yhtäään kotiavailla olevaa tai bc pentua. "mulla olis sulle n.8kk belgi". Niin tuli Oni. 

Luin juuri vanhaa blogia ja tekstejä; "miten opettaa belgi pissaamaan"  "miten opettaa ettei belgi tuijota kokoaikaa remmissä kävelleessään, niin että kompastuu koko ajan koiraan ja makaa pitkin Pohjolankatua" "miten opettaa belgille ettei se tuhoa kotia" jne.
Kirjoitinkin edelliseen kirjoitukseen, että Oni on kuin Shrekistä Shrek-hahmo; ulkoa kova, sisältä pehmeä. Sellainen se on edelleen. Äärettömän hellyyttävä, mutta niin voimakas. 

 
alkuperäinen kolmen pekka Käpylässä. Oni tullut kuukausi aiemmin.  

Sitten tuli Heikki. 
Heikki on ihan sika hieno tyyppi! Ettäs tiedätte. 
En ole vaikea, mutta...tiedäthän ne naisten ikuiset kiukuttelut ym. Heikki kestää ne. 

En osaa riidellä, mutta osaan kiukutella ja raivota. Lepyn kyllä nopeasti. Jos saan ylimääräiset päästää kiukuttelulle, olen tyytyväinen. Sekös Heikkiä ärsyttää, koska Heikki haluis päästää ne loputkin....mä olen jo unohtanut ne siinävaiheessa enkä jaksa enää vatvoa. 

Heikki elää vähän hippimeiningillä, kun taas mä sotilasarvoisesti; talo on siisti ja asiat tiptop. Ei tulisi mieleenkään lähteä aamulla töihin, jos tiskialtaaseen jäisi haarukka tai sänky olisi petaamatta. 
Heikin lenkittäessä, siellä vallitsee "vapaa kasvatus", mulla taas kuri ja nuhde. Mä kyllä olen meistä sitten taas se, joka pussaa joka ilta ja aamu koirat sekä toivottaa hyvät yöt ja huomenet.

 
ns. alkuperäinen jengi. Hiski vas. ylälaita ja Hätä pentuna.

Mitä tulee elämään, niin se on puhtaasti täydellistä!! 
Elän aina kovin peruspositiivisesti. Elämässä tapahtuu negatiivistä, mutta eipä niitä asioita hirveästi voi, eikä kannatakaan stressata. 
Toivon aina, että koirani eläisivät onnellisina koko elämän. Olen aiemminkin sanonut, etten koskaan voisi luopua yhdestäkään karvaisesta kaverista, jokainen on täydellinen ja tärkeä perheenjäsen. Rakastan niitä kaikkia tasapuolisesti. 

Saan energiani perusarjesta, en kaipaa mitään speciaalia - olen nykyiseen kovin tyytyväinen. 
Nauttisin ehkä hieman lisää, jos viikkoon saisi yhden ylimääräisen päivän ja sen voisin olla mökillä. Varmasti koiranikin nauttisivat siitä erityisesti. Mökit Uudessakaupungissa ja Forssassa ovat maanparhaita luontaisetuja, jotka isäni vanhemmat ovat aikoinaan rakentanut. Onneksi omistan Heikin, joka nauttii yhtäpaljon mökillä olosta kuin minä....tosin hieman erilailla. Siinä missä mä herään 05 lenkille ja painun nukkumaan 19.00 heti saunan jälkeen, istuisi Heikki iltaa ja pelaisi nettipokeria :D Täydennämme siis hyvin toisiamme ollessamme mökillä :D 

Toivottavasti tulevaisuudessa Otto saisi sisaruksen ja Salli lapsia sekä taloprojektimme hieman rahaa. 
Sit olis kaikki hyvin. 

 
kuva M.Alakojola

Kommentit

Suositut tekstit