Ei tämä niin vakavaa ole

 
Olen aktiivinen blogien lukija sekä fb-käyttäjä ja luen tarkasti ihmisten päivityksiä.
Lukiessani kiinnitän nykyään enemmissä määrin huomiota koirien (säännölliseen) treenaamiseen ja treenipäivityksiin kuinka huonosti mennyt. Aktiivisten "huonopäivä" päivitysten myötä alan aina miettimään, että onko ollenkaan hyviäpäiviä? Milloin treenaaminen on mennyt hirveän vakavaksi? Tai milloin ohjaaja osaisi virhetilanteissa katsoa peiliin ja miettiä uutta menettelytapaa? Tärkeinpänä kysymyksenä nousee, että onko koiralla koskaan vapaapäiviä? Milloin se saisi olla esim 1kk tekemättä mitään harrastusta?
 
Toinen mihin kiinnitän paljon huomiota on pentujen kanssa treenaaminen.
Milloin pennun annetaan kasvaa rauhassa, tehdään jotain pientä ja kivaa; luodaan suhdetta ja opetellaan arjen perusaskareita?  Kaikilla vain tuntuu nykyään olevan kamala kiire alkaa treenaamaan ja pentu viedään alle 4kk ikäisenä treeniapajille. Helpostihan jos jokin harrastus puraisee, niin koukkuuhan siitä jää!
 
 
Olen miettinyt nyt viimepäivinä mennyttä viikonloppua. Olen itsestäni äärettömän ylpeä, että annoin pienen koiran kasvaa rauhassa pentuiän vuoden ikään asti ja kerran viikkoon (...jos sitäkään) sijoittuneet treenit riittävät edelleen, jotka vasta aloitin koiran ollessa hieman alle vuoden. Se, mitä tapahtui treenien ulkopuolella vaikutti varmasti eniten siihen minkälaiseksi Salli kasvoi.
 
En muista esim metsästyksen puitteissa, kuin paria kertaa, jolloin olisin "treenaamalla treeneihin" lähtenyt; pakannut treenivermeet ja ajanut treeneihin. Pilliä en käytä, kuin koe/metsästystilanteissa, dummyt pysyvät visusti kassissa ellen nyt joskus innostu niitä heittelemään. Olen dummyissä nimittäin todennut, että en saa päälle samanlaista tilannetta kuin kokeessa. Salli on aina tykännyt noutaa ja hakea katsekontaktia. Olen leikkinyt palloleikkejä sen kanssa luovutusikäisestä asti, kehunut kovin kun tuonut ja antanut lelun takaisin. En muista, että leikki olisi ollut "kertaheitto" vaan leikki saanut aina jatkumon.
 
Monet pennut palvovat sitä, joka hoivaa, huoltaa ja johon voi luottaa. Pentu saa selkeät koodit elämään ja "johtajan jota palvoa" loppuelämän.  
Miksei tätä hyödynnetä enempää tulevien treenien ja kilpailujen puitteissa?
 
 
Toinen mitä pitäisi oppia ymmärtämään on koira.
Kiroan nykyään ihmisiä, jotka hinkkaavat agilityssä esim rimojen tiputtelua. Kaikki ei voi johtua koirasta, on pakko osata katsoa peiliin ja miettiä miksi? Monet puhuvat, että oma koira treeneissä oli huono. 
ps. ei se koira ollut huono, se ohjaaja oli huono. 
 
Lajit mitä treenaamme painottuu vahvasti perustaitoon ja niiden ylläpitoon eli toistoihin. Missään lajissa (agility, toko, metsästys) ei mielestäni tarvi opettaa uusia asioita enää perusasioiden jälkeen.
Toistoista koostuu kokonaisuus.
 
Nykyään tuntuu, että koirista tehdään robotteja, joiden pitäisi mennä aina täydellisesti eikä koskaan "sinnepäin". Agilityssä tämä tuntuu nousevan päiväpäivältä enemmän. Koirilta lähdetään odottamaan asioita, mihin ne eivät vain kykene. Se on kuitenkin vain koira, jonka fysiikka kestää määrättyyn pisteeseen asti. Lajissa, kuin lajissa ohjaajilla nousee myös kilpailuvietti ja voitontahto, eikä virheitä osata enää kohdata positiivisessä mielessä. Aina kuitenkin keino löytyy, pitäisi vain osata ottaa askeltaaksepäin ja palata tai vastaavasti mennä koiran ajatuksen edelle ja miettiä, mikä on koiran päämäärä. Vietithän sitä vie.
 
 
Toinen mitä pähkäilen myös aina: koirien ikä agilityssä.
Moni kyseleekin aina meiltä, että "miten koiranne ovat noin hyvässä fyysisessä kunnossa ja kilpailevat edelleen?"
 
Siiri juhlii ensisunnuntaina 11v. synttäreitä, Hellu täytti menneenä kesä 10v.. Koirissa ei tunnu olevan mitään fyysistä haittaa. Pimentoon ovat jääneet polvien, kyynärien, selän tilanne. Niitä ei ole koskaan kuvattu. Tieto lisäisi ehkä tuskaa enkä ole kokenutkaan kuvien merkitystä tärkeäksi. Koirat ei ole koskaan mitään oireita esittänyt tai missään tilanteessa ollut kipeä, joten kuvaukset eivät ole olleet ns. ajankohtaisiakaan. 
Iän myötä aina myös reaaliteetit pitää osata laittaa uuteen uskoon. Ei yli 9v koira voi millään enää mennä samalla fysiikalla kuin 4vuotias. Se kuuluisa voitontahto pitää osata laittaa uuteenuskoon. Pitää ymmärtää, ettei voittoja revitä samanlailla tai koira voi kesken agility kilpailusuorituksen tehdä mitä vain, kuten juosta radalta maalialueella olevalle palkalle.
 
Toivoisin, että Salli repisi yhtä hyvän fyysisen kunnon, kuin Siiri tai Hellu.
Onkohan geeneillä jotain vaikutusta? En tiedä. Mutta "metsä vastaa, kun sinne huudetaan" on aika sopiva slogan mummoihin. Vapaana olo on parasta liikuntaa, mitä koira voi elämässään saada. Tunti raittiissa metsässä päivittäin pitää oman, että koiran mielen virkeänä!
Fyssaria/hierojaa/akupunktiota käytetään jos on tarve. Omistajan pitäisi osata lukea koiraa paremmin nähdäkseen koiran viat. "koira ei näytä kipua" - ei varmastikaan, mutta kyllä peruskoirasta näkee jos koirassa on ns. vikaa. Ainahan koirassa on jumeja, onhan meillä ihmisilläkin niskat jumissa ym. mutta jos koirassa on jatkuvasti vikaa, niin mistä vika johtuu. Ei koira ilman rankkaa työtä mene jumiin.  
 
Olen vahvasti sitä mieltä, että treeneillä on kovin merkitys. Kuinka paljon tahansa sitä lämmittelisi
tai jäähdyttelisi, niin ei se auta, jos viikkoon tekee useita treenikertoja. Kisasuorituskin on yksi "häränpaska" agilityssä tai tokossa vrt. treenaamiseen. Koiran suorittaa agility kisastartissa n.30-45s. rataa. Sitä ennen se lämmitellään 15-45min lenkillä ja radalta päästyään jäähdytellään samanverran. Treeneissä se kuitenkin tekee hyvinkin 15-30min jatkuvaa työtä. Harva sitä treenaisi minuutin
 
Siiri oli lähemmäksi 4-vuotta, kun aloitti aktiivisen treenaamisen; pari kertaa viikossa.
Siiri treenasi aktiivisesti 3-vuotta. Tuokin aika käsitti enemmänkin omaa treenaamista. Ei koira olisi huonommaksi jäänyt tai paremmaksi mennyt vaikka oltais treenattu enemmänkin. Ohjaaja kehittyi tuona aikana kaikken eniten. Koira sai agilityssä vain erilaisia tulokulmia, ratapohjia, esteopetusta. Sitähän agility on: toistoja.
 
 
Noh, olenhan minäkin koiran rikkonut. Onin.
Oni on jätti, vähänkuin Shrek. Iso Jätti, joka on ulospäin kova, mutta sisältä kovin pehmeä. Kun kilpailuvietti iskee, unohtaa muun. Ja, kun aletaan puuttumaan koiran pääkoppaan, muuttuu koira. Siinävaiheessa on menty ojasta allikkoon ja unohdettu päätähti eli koira.
Aletaan tekemään siitä sitä robottia.
 
Kun koira alkaa epäröimään rakastamaansa lajia on se jotain kovin surullista.
Koira ei haekaan enää niitä iloja, vaan odottaa kokoajan virhettä ja syyllisyyttä.
Luottamuksen puute on pahinta, mitä voi koiralle saavuttaa.
 
Miksi se ilo lähti harrastamisesta?
Ja miksi on vaikeaa palautua maanpinnalle taivaista ja oppia ymmärtämään taas koiraa.
Meistä kaikista on kuitenkin maailmanmestareiksi, pitää osata valita oikeat narut, joista vetää. Pitää ymmärtää, että jokainen koira on oma yksilö. Toista samanlaista ei saa eikä ole olemassa.
Pitää muistaa, että koirakin oppii ilman tekemistä; niiden muisti on käsittämätön jos osaa hakea  onnistumisia ja virhetilanteissa palauttaa koira onnistumiseen. Ymmärtää, että 2min onnistunut treenihetki on parempi, kuin tunti, johon sisältyy myös virheitä. Tämä ei ole ruudinvakavaa, tämä on kivaa.
 
Nautitaan koirasta. Annetaan sen olla myös koira.
Se elää hetkessä. Se ei muista eilistä, eikä mieti huomista. Se nauttii vapaudesta ja se nauttii omistajastaan. Se ei löydä omistajasta virheitä, vaan nauttii siitä sellaisenaan kuin se on. Annetaan siis koirallekin mahdollisuus.
 
 

Kommentit

Lähetä kommentti