Tuliko tästä liian hifistelyä??

tämä teksti kirjoitetu täysin omilla mielipiteillä ja ajatuksilla


Agility on muuttunut vuosikymmenen aikana eikä vanhassa agilityssä voi enää olla, pakko mennä eteenpäin ja kulkea valtavirran mukana. Ohjaukset ja tavat ohjata ovat muuttuneet ja koirien esteosaaminen on tullut tärkeäksi osaksi. Oli osaltaan mielenkiintoista seurata agilityn mm-kisoja Turussa ja huomata maiden välisiä eroja. Saksa oli ihan omaa luokkaa ja Suomi jäi agilitymaailman kärjestä.

Heikki siirsi hetkellisesti Hiilin mulle. Hiililtä puuttuu joitakin perustaitoja ja näiden taitojen vahvistaminen on nyt siis mun heiniä.
Rakennettavien koirien myötä, Hiilin lisäksi Ookke, olen käynyt muutamia kertoja ulkopuolisilla kouluttajille. On ollut mielenkiintoista huomata kouluttajien ajatuksista koirien perustaitojen rakentamisesta. Mielenkiintoisinta on kuitenkin nähdä muiden koirien treenaamista. Miten ihmiset rakentavat kokonaisuutta, jonka ajatuksena on viedä huipulle.

 

Olen aina ollut sitämieltä, että koiran kouluttamisesta tärkein oppimisen tie on peili ja sen eteen laitettava nojatuoli. Koiraan sysätään tällähetkellä kovamäärä painetta ja virhettä, monikaan ei osaa sanoa monessakaan virheessä, että syy ei ollut koirassa. Rimojen pudotukset ovat ohjaajille usein koiran virhe. Koira sysätään hypylle uudelleen vaikka todellisuudessa ohjaus esteelle on ollut äärimmäisen myöhässä, jonka takia rytmitys on kärsinyt ja koiran fokus on herpaantunut ohjattavalta esteeltä. Koira on yrittänyt itse asiaa korjata ja sen takia ponnistuspaikka on väärä ja rima tullut alas.

En tykkää yhtään itse ajatuksesta, jossa korjataan koiran suorittamaa estettä uudelleen. Ohjaajista näkee kuinka heidän vireen muutokset; hartiat lyö alas, ohjaaja muuttuu passiiviseksi ja pyytää koiraa suorittamaan esteen uudelleen. Ohjaajan ajatus on koko ajan kuitenkin ollut kokonaisuuden suorittamisessa ja yksittäisen esteen hypyttäminen on vain sivuseikka. Sysätään virhe koiralle, eikä ohjaajalle. 

Koko agilityn prosessin suorittaminen pitäisi olla 40-50 ajattelua; 40% koiralle helppoa suorittamista, 50% vaikeustason kasvattamista. Tarjotaan koiralle haastetta juuri sen verran, että koira kehittyy. Ohjaajien pitäisi löytää itse omat vahvuudet ohjaajina ja kasvattaa niitä ja muokata koira omiin vahvuuksiin. 


Nuoren (agilityssä nuoren) koiran kouluttamisessa tärkeintä on vahvistaa koiran vauhtia. Vauhti on askel menestykseen, mutta vauhti on merkki koiran mielenkiinnosta estesuorittamiseen.
Palkkaamisella ja palkkautumisella on ääretön merkitys koiran työskentelyyn. Ratasuorittamiselle on merkitys koiran vauhtiin.
Tykkään hirveästi seurata eri koirien kehitystä. On helppo huomata koiren vauhdin hiipumisen, kun prosessia viedään liian nopeasti eteempäin. Juuri aiemmin mainitsemani 40-50 kääntyykin toisinpäin ja suorittamisesta tulee vaikeampaa ja vauhti kärsii.

Moni aloittaa agilityn treenaamisen nuorena (pentuna), enkä itse ajatuksesta tykkää, sillä pohjien rakentaminen ihmisen (=ohjaajan) kanssa pitäisi tehdä jossain muualla. Agility on tiivistä yhteistyötä, mutta pallon heittely, vireen kasvattaminen, ohjaajasta erkaannuttaminen (esim este irtoaminen) vain vahvistaa koiraa pysymään poissa ihmisestä, kun koiran pitäisi pysyä lähellä. Onkin hauska huomata että välillä parhaat koirat onkin aloittaneet agiliyn yllättävän myöhään. Jo reilusti 6kk vanhalla koiralla on hallussa perusasiat, kuten paikallaolo (lähtö), luoksetulo ja halu olla ihmisen kanssa. Agiltiyn kouluttamisessa voikin keskittyä muuhun, kuin koiran perustaitoihin.


Agilitykoiran rakentamisessa on tärkeintä opettaa koiralle selkeät erottelut perusohjauksiin ja jättää ns. turhat ohjaukset minimiin. Perustavat osaava koira oppii poispäin - käännökset, backflapit ym. itsestään. On tärkeä miettiä minkälaisena haluaa koiran tekevän, mikä ruokkii koiran estefokusta ja vauhtia. On tunnettava omakoira. Toisen ihmisen sanoma voi tehdä koiralle hallaa.

Ruokapalkalla toimiva koira tarvitsee ehdottomasti liikettä ja irtaantumista, koska ruoka on rauhoittumisen signaali ja ruualla palkkaamisessa ruoka on maassa ja passiivisena. Kun ohjaaja palkkaa koiraa ruualla käteen, niin ohjaaja itse on passiivisena ja tämän myötä myös koira oppii, että ohjaajan liikkeen hiljentyessä koirankin on hidastettava. Siksi ruokapalkan on oltava koiran saatavissa jostain muusta kuin ohjaajalta alkuvaiheessa.

Koiralle pitää uskaltaa näyttää myös omat tunnetilat.
Iloinen ohjaaja tarttuu aina myös koiraan. Ohjauksen uusiminen ja sen oikea suorittaminen pitäisi olla aina maailmanmestaruudelta tuntuva voitto! Sana hyvä ei hirveästi koiraa vahvista eikä kerro, että nyt tehtiin oikein asioita. Vastaavasti possuilevalle koiralle osaa myös sanoa negatiivistä palautetta.

Suomalaisten tsemppi on erittäin heikkoa verrattuna muhiin maihin. Me täällä passiivisena kansana ei uskalleta näyttää koirille omaa iloa ja onnistumista.

On myös tärkeä miettiä, että paljonko joutuu käyttämään esim "touch" (käsikosketusta) käskyä? Missä kohtaa "in-käsky" on ajankohtainen koiralle, tarvitseeko mölli-tasoinen koira sitä? Miten peruasiat osaava koira kääntyy. On erittäin loogista, jos lähetät koiran esteelle, koiran kuuluu kääntyä sinuun, ei hypätä 3m. eteenpäin.

Nykypäivänä koirille opetetaan niin paljon asioita, joiden merkitys lähtee nopeasti pois, kun vauhti kasvaa ja taito kehittyy. Esim on mielenkiintoista huomata, kun ihmiset opettavat "zikzik" (käännös merkki) käskyä, niin monella ohjaajalla on liike mukana. Liike on kuitenkin aina suullista käskyä tärkeämpi. Eli, kun todellisuudessa käskyä tarvitset on se ehkä jo turha, koska koira oppinut liikkeeseen. Toinen minkä merkitys "tapetaan" on in-käsky. Monille ohjaajille kaikki käännökset hypyille ovat in-käskyjä. Itse näen, että in-käskyssä koiran pitää todellakin hakea "hurjemmasta hurjempi" sisäsuuntainen este. Mitä enemmän käytät määrättyjä käskyä, sen vähemmän koira niiden oikeaa merkitystä osaa erotella.

Nykypäivän koirille tärkein osaaminen on estefokus. Koira hakee kepit eri kulmista ja pysyy kepeillä, koira hakee kontaktipinnat ja putket, koira napsii esteet liikkeestä.

Ohjaus käskyistä tärkein on siivekkeen kierto. Kierrä-käskyllä on iso merkitys esim takaakierrossa, jotka jatkuvat persjätöllä, vedolla, päällejuoksulla, saksalaisella, valssilla tai in:llä.
'
 

En tykkää ajatuksesta "katso linjaa".  Ylläoleva kuva kertoo tästä paljon. 
Ei ole katsetta koiraan, ei ole katsetta linjaan on vain ohjaava käsi. 

Maailmanmestari Silas Book on tästä hyvä esimerkki; ei todellakaan katso linjaa eikä mikään käsi ole linjalla - koska ne heiluvat mihin suuntaan tahansa. 

Asia mikä vahvistaa koiraa on estefokus, että ohjaajan liike. Ohjaaja luottaa joka hetkessä koiraan ja koira luottaa tekemiseen. Agiltiyn riemua, sillä koira ei huomaa virhettä, koska sitä ei kerrota koiralle.  

Valitettava totuus on, että joko koulutat koiran äärimmäisen taitavaksi ja pysyt siinä (esim Stanislav) ohjauksessa tai liikut ja opetat koiran (Tobias, Silas) taitavaksi. Lisäksi näihin yhtäläisyyksiin tarvitaan lisäksi rataprofiili, joka ruokkii koiran suorittamista (vuhtia). Mitä teknisempi rata, sen vähemmän koira palkkautuu suorittamisesta. Ainoa joka sellaisten radasta palkkaantuu on liikkuva ohjaaja, joka kerkeeää jokapaikkaan. 

Agilityn riemu on unohdettu monilla rataprofiileilla; juuri kun päästiin hyvää vauhtiin, vedetäänkin jarru pohjaan. Annetaan mielummin koiran mennä kaasupohjassa ja pidetään hymy korvissa. Ollaan reiluja koiralle, ne aina tekevät sen mitä me pyyydetän. Osataan katsoa peiliin ja tuetaan koiraa silloin, kun se sitä tarvitsee. 


Kiitos minua opettaneille: Siirille, joka teki ensimmäiset valssit vasta 3-luokassa sekä Onille, joka ei elämässään muuta tehnytkään kuin niistoja. Kiitos Sallille, jonka kanssa osasin hakea jo balanssin. 
Kiitos Ookkelle, johon olen osannut yhdistää jo melkein kaikki. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Koira- ja lapsiperheen auto

Elämän päiväkirja