Siiri.

Kirjoitan tekstin poistamaan omaan tuskaa. Tuskaa ajatuksesta että teinkö oikein. Se ajatus on varmaan jokaisen mielessä seuraavat päivät. 
....äläkä vain lue siinä kohtaa mitään hiton koirat.com palstaa tms. Se on bad mistake!! 

Mä en siedä koiran kipua tai kärsimystä. Olen nähnyt paljon koiria, joille viimeinen matka olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten. Koiran pitää tuntea olevansa koira, elämänsä voimissaan sillähetkellä.
Mun mielestä on kauheaa, kun ihmiset pitkittää koiran elämää vain itsekkäästä syystä. 
Koiran adrenaliini on vahvaa, oli koira kuinka heikko tahansa. Näin taisi meilläkin käydä. 

Uskon lisäksi kohtaloon ja tarkoitukseen. 
Latasin faceen toissapäivänä videon, jossa Siiri juoksi ihan onnessaan! 
Se oli onnellinen eikä ollut juossut aikoihin niin <3 Näin siinä onnea ja rauhaa. 
Onnellisena jälkikäteen, että videoin sen hetken ja luulin sen olevan elämän kunnossa. 

Kohtalo puuttui peliin. 
Sen kroppa hajosi käsiin eikä se ollut enää yhtään onnellinen. Sen katseesta näki tyhjyyden. Silmät roikkui (jota ei ollut tapahtunut) eikä se kyennyt kantamaan päätään. 
Se olisi voinut elää kipulääkkeillä muutaman kuukauden jos olisin halunnut, mutta olisiko se ollut oikein. Vanhana koirana jäädä muiden jalkoihin. Kokea kipua ja yrittää pysyä hengissä. Siirin aika oli tullut. 

Ehti kuitenkin olla paljon tilanteita, joiden kohdalla jo mietin että missä kohtaa päätös olisi oikea.


Siiri syntyi syömään. Se rakasti ruokaa. Se söi kaiken eikä kysellyt ruuan makua tai hajua. Kaikki maistui. Se hotki ruuan ja veti sen kitaansa kamalalla vauhdilla.
Viime kuukaudet se ei kuitenkaan enää syönyt vauhdilla. Se oli aina viimeinen joka ruokakupilta lähti. Vaikka nappula oli pientä, sillä kesti syödä. Sattuiko sitä?

Se rakasti olla ulkona. Se oli tehty juoksemaan ja haistelemaan.
Nyt se ei kuitenkaan enää vauhdilla mennyt. Se tuli kyllä perässä ja laittoi nelivedon vasta kun tiesi pääsevänsä kotiin päin. Oliko lihakset jo heikot vai eikö se enää jaksanut. Se ei ollut ensimmäisenä lähtemässä ulos, vaan viivytteli hetkeä viimeiseen asti. Sen sai aina houkutella.

Se rakasti piehtaroida. Ulkona ja sisällä aamuöisin. Sitä se ei tehnyt enää. Heräsin aina pari kertaa yössä siihen että se pyyhki nenää. Nyt se ei enää piehtaroinut. Se nukkui sikeästi, kipitti aamuöisin alakertaan, kävi juomassa vettä. Tepsutteli tapansa mukaan, odotti että herääkö kukaan päästämään sitä pihalle. Jos ei, se kävi pissalla jossain mihin nyt sattui päätymään.

Se rakasti uimista. Sen mielestä uiminen ja kepit oli parasta mitä ulkoiluun kesäaikaan kuului. Viimeiseen vuoteen se ei klapeja enää siivonnut. Se ei varvastakana veteen laittanut. Se ei edes odottanut että joku heittäisi sille kepin. Ehkä se ei nähnyt vettä kunnolla kokeakseen sen turvalliseksi tai sitten se koki että jää muiden jalkoihin.






Se nautti vauhdista ja lähellä olosta. Nyt se ei tullut enää viereen.
Tuntui aina välillä, että oliko se luovuttanut. Nuorempana se makasi sohvan "hattuhylyllä" ja retkotti siellä, nyt se kipitti yläkertaan ja nukkui yksinään. Säälin sitä usein, mutten halunnut herättää. Sanotaan että pentua tai vanhaa koiraa ei saisi herättään. Haaveilin, että se nukkuisi ikiuneen sen pedillä.


Mä rakastin Siiriä ihan tolkuttomasti.
Se koki ja näki paljon asioita, mistä monikaan ei tiennyt. Se eli mun kanssa monta erilaista elämää.
Se näki surua ja iloa. Se matkusti aina mukana ja oli jokapaikassa. Se vei mut tilanteisiin ja paikkoihin, joihin ilman sitä en olisi päässyt. Se eli elämää.

En olisi halunnut luopua siitä.
Eilenkin kielsin asian vielä eläinlääkärillä, mutta kun se kaatui tiesin että se ei kaivannut sitä. Tiesin sillä hetkellä että aika oli.

Se nukkui rauhallisesti.
Tunsin sen sydämen, samanlailla kuin tunsin sen 7-viikkoisena PuuKäpylässä.
Nyt olen taas ilman sitä ja se tekee kipeää.

 
Haudattiin Siiri meidän pihaan. 
Se rakasti pakkasta. Tänää oli aamulla pakkasta ja tähtitaivas.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Koira- ja lapsiperheen auto

Elämän päiväkirja

Tuliko tästä liian hifistelyä??