Kun aika on...

Kirjoitan tänne, kun pitää jollain tapaa purkaa omaa tunnetilaa...

Meidän palvelutalon asukasmäärä tulee pienentymään. Tuntuu ristiriitaiselta tehdä päätöksiä. 
Iso-osa musta on aina lemmikin poislähtemisen kannalla ns. hyvässä vaiheessa, mutta kun kyse on omasta lemmikistä ajan varaaminen on sydäntä särkevää. Olen nyt pari-kolme tuntia tilannetta katsonut ja yrittänyt tajuta todellisuuden ja mun hennesin paita on litimärkä. Olen paketin nenäliinojakin jo kuluttanut. Jokakerta, kun katsoo jotakin koiraa ja sydän-kommentteja fb-päivitykseen liittyen lähtee taas uusi nenäliinapaketti liikkeelle... 

En inhimillistä koiria, mutta olen tottunut rutiineihin. 
Kuka mulle jatkossa kertoo lenkillä jo sadan metrin päässä olevasta ihmisestä tai riistasta? Kuka nukkuu alakerrassa ja haukahtaa vienosti jos pihalta kuuluu ääni? Kuka mun pedin lämmittää? Kuka muut koirat aina innostaa leikkii?  

 

Kahden maan koira, kaksi erilaista elämää. Espanjassa hylätty, Suomessa rakastettu. 
Elämää kokenut pappakoira. Useat muutokset elämänaikana. Pelottavia hetkiä Ullanlinnassa. Satoja, ellei enemmänkin, hetkiä mökillä. Vapautta & hiljaisuutta. Wäinön mielestä parasta. 
Nummisten pihalla kesällä kuuma pihakiveys ja polttava aurinko. Tulikuuma turkki ja paremman asennon etsiminen. Syvä huokaus. 

 

Lumisia pakkastalvia. Juoksuja Sipoon metsässä. Lentävien kamikaze-pupujen suuhun nappaamista kesken lenkkien. Wäinön huutelua. Sydämentykytyksiä. Onnellisia loppuja. 

Muistot on pahmimpia. Ne sattuu eniten sydämeen tietäen ettei niitä voi kokea enää uudelleen. Ei tule samanlaisia hetkiä. Miksi ei voi miettiä eteenpäin tai elää hetkessä. 

 

Kun alkaa ajattelemaan miettii lisää ja miettii enemmän vaihtoehtoja. Milloin koirat oppisi puhumaan ja ymmärtäisivät ihmisen ajatuksen ja kertoisivat vastauksen? 

Toivottavasti päätös on oikea. 

 

Kommentit