kasvattaminen
Olen saanut Sallin pennutuksen myötä "katseita", ihmettelyjä ja voivotuksia kuinka jalostusnartun suvussa on koirat ovat sairaita kropaltaan. Tässä siis oma avautumiseni liittyen jalostamisen kriteereihin.
Perheessäni ollut koiria -80 luvun lopulta asti, kun olen ollut alle 5v. Vuosiin mahtunut kovin erilaisia nelijalkaisia.
Ensimmäinen koira oli v-88 hankittu bokseri uros.
Tiedätsä; isälläni oli sellainen -50/60-luvulla "ni kaipa ne -80 luvun lopullakin oli samanlaisia....??!!" Joo, just. 30kg:en uros bokserin kouluttaminen jäi lyhyeen, alle 4vuotiaana joudutiin lopettamaan kun se söi itseensä kokonaisen angorafiltin eikä sen suolistoa olisi enää kukaan saanut parsittua kasaan. Haastetta koira toi koko lyhyen elämänsä aikana. Kouluttamisessa panostettiin perhe-elämään, ei niinkään koiraan. Perhekoirana se olikin mitä mainio. Nukkui vieressä ja oli aina leikeissä mukana...syöden kaiken mitä eteen sattui. Uros-aggrea (sellaista perussettiä) siitä löytyi koko massan voimin, joten lenkilläkin se oli sidottava lähimpään lyhtypylvääseen jotta sitä pystyi hallitsemaan. Noh. Ei mikään järkivalinta.
Kaunis & toimiva sukutaulu sillä oli. Alkuperäistä saksalaista takana.
Sitten törmättiin koti tiellämme kenneliin, joka kasvatti cockereita ja kultaisianoutajia. Ja sieltä tuli pieni cockerityttö. Pienen cockeritytön elämä katkesi jo alle vuoden ikäisenä sattuneeseen "hoitovirheeseen". Johtuen virheestä, kennelistä saatiin uros cockeri. Aivan huikea koira, niin luonteeltaan kuin ulkomuodoltaan. Sellainen minkälainen näyttelylinjaisen cockerin nykypäivänä kuuluisi näyttäää....ainoa ongelma oli, että koira oli kivesvikainen. Eli jossain kohtaa kaunista, englantilaista sukua se oli tiedossa.
Terve luusto ja hyvä pääkoppa ei tuonutkaan tervettä koiraa....
Setterin muutettua takaisin omalle omistajalleen olin päättänyt vaihtaa kokonaan rotua. Cockerit oli sekopäitä, setterit allergisia. Skotlanninterrieri. Se kuullosti hyvältä! Ihan sama miltä näyttää, mutta ainakaan se ei olisi edellämainittuja ongelmia. Koskaan en päässyt kokemaan terrierin vahvuutta....onneksi, sillä isäni vinkkasi cockerista, hän ostaisi sen mulle. Kasvattaja olisi eläinlääkäri, joten mikään kilipää se ei voi olla.
Niin saapui Siiri.
Siiri kisasi reilut 10-vuotta agilityssä. Treenasi samanverran. Kisasi välillä yli 50starttia/vuosi.
Siiti on 0,5cm yli medi-rajan eli rimat oli usein 10cm yli säkän.
Siirillä on C/C - lonkat. Siirin siskon tyttären tytöllä tutkittiin 2/2 polvet. Siirin kaikilla sisaruksilla C/C-lonkat (yhdellä B/C). Siiri ei ole 9,5kiloisena koskaan oireillut. Metsästämiseen tästä ei olisi ollut. Siirin pravuuri onkin juosta fasaanien luokse ja lähteä paimentamaan. Alkuperäiskäyttöä koirassa ei ole
Siinä missä agility oli Siirin vahvuus, on myös ääntely ollut. Aivan sama missä ollaan kotona, treeneissä, autossa - ihan sama; äänenkäyttö on hurjaa!! Se kurnuttaa, se röhkii, se vinkuu ja piippaa. Viime hetkellä se haukkuu. Näinä hetkinä sillä on omasta mielestään äärimmäisen tylsää. Yhdistäpä tämä tokoon....
Sitten tuli Wäinö.
Wäinö "the espanjalainen" jonka suvusta tiedetään vain, että malivanhemmat jonka toinen vanhempi vissii podenco. Mitään Wäinön ruumiinosaa ei ole koskaan tutkittu. Juossut vinttikoiran lailla satoja kilometrejä, ottanut kymmenittäin pupuja kiinni. Nyt 10-vuotiaana epäilen, että siltä puuttuu lonkkamalja kokonaan!
Sitten tuli Oni.
Ranskan voitokkaimman belgiuroksen jälkeläinen. Huippulinjat ja kaunis. Puhdas luustoltaan, puolisokea silmiltään. Onin ongelma vain on, että pääkoppa ei pysty palautumaan ikävistä tilanteista. Lukko jää päälle, jos Oni epäröi. Onista ei löydy sosiaalista puolta. Onin taktiikka päästä tilanteista pois on örisemällä. Jos vastaanottaja on epävarma, Oni innostuu. Hän voitti tilanteen. Jos vastaanottaja ei pelkää, Oni leppyy ja sosialistuu. Päältä kova, sisältä äärimmäisen pehmeä.
Hiski tuli Hellun kanssa.
Fabu oli hieno! Hermorakenteeltaan nappi. Pomminvarma lasten kanssa. Työnarkomaani, joka jopa hoitovirheen takia, "rikkoutuneen" pikkuaivon aikana yritti epätoivoisesti pysyä jengin perässä niin aksassa kuin lenkillä, vaikka aivopuolisko sanoi muuta ja vetovoima yritti kaataa koko fabun.
Kisasi makseissa 6-vuotta. Joutui lopettamaan kisaamisen kilpirauhasenvajaatoiminnan takia (doping), mikä oli sääli, koska samankaltaista perroa saa hakea. Hiskin luusto oli D/E ja vahva nivelrikko. Kukaan ei olisi saanut tietää ellei joku olisi päättänyt kirjaimista.
Hätästä tai Sallista en puhu.
Niissä on koirat, joista olen haaveillut.
Kukaan ei ole ennustaja. Kukaan ei pysty luomaan täydellistä koiraa. Jokainen on täydellinen omalla tavallaan.
Kuitenkin...koiran keskimääräinen elinikä on n.11-13 vuotta. Tuona aikana olisi kiva, jos koiran voisi suhteellisen helposti kouluttaa. Siihen ei tarvitsisi käyttää ammattilaisia ja vuoden ikäisenä edes osa perusarjesta menisi "los cotelos". Se toimisi kenen perheenjäsenen kanssa vain. Ei vain vanhimman alfa-uroksen käskyn alla ja sekin käsky olisi prkl. Olisi myös mukavaa, että koiraa voisi käyttää eliniän aikana ihmisten ilmoilla ilman, että pelkää sen purevan. Sen viereen pystyisi menemään sohvalle kuka vain ilman, että se mulkaisee. Sille voi tarjota namipaloja pelkäämättä, että se kutisee seuraavan viikon ja syö kortisoonia päälle.
Sitten on se viallinen luusto. Eräs englantilainen sanoi; jos ainoan vian löydät koirasta on kirjain, ei hyvin mene. Olen samaa mieltä - jos koira ei oireile. Rikkinäinen hermo, allergia on koiran elinikäisiä ongelmia joista koira 99% kärsii. Luuston osalta kuitenkin; mitä pienempi koira sen vähemmän se oireilee. C-D ja D-E ero on äärimmäisen minimaalinen ja välillä tuntuu, että myös katsojan silmissä. Polvien ja kyynärien kohdalla koira pitää osata tuntea. Spondyloosissa pitää itselleen selvittää, että haittaako se koiran harrastamista. PK-este on paha spondariin, vetolajit parasta. Mitä enemmän kuitenkin sitä treenauttaa, sen enemmän se tekee tuhoa....
Olen ehdottomasti sitämieltä, että koiran pitää antaa olla pentu sen ensimmäisen vuoden. Tämä vaikuttaa myös luustoon ja sen kehittymiseen. Sitten voi treenata ja kisata. Elinikää sillä on kuitenkin vielä se reilu 10-vuotta. Kukaan ei pyytänyt olemaan 2-vanhana maajoukkue tai SM-tasolla. Se on koira, josta voisi tulla huippu-urheilija. Saa se lapsikin ajan olla lapsi ennen NHL-uraa.
En väheksy ollenkaan luustotutkimuksia. Pidän E-lonkkaista osittain sairaana. 2-polvet on huonot, belgillä spondyloosi on paha, mutta entäs ennen 1990-lukua. Aikaa ennen PEVISAA ja JTO:ta. Ketään ei kiinnostanut tai jos kiinnosti niin samapatuo. Koirat oli silloin joko työkoiria tai perhekoiria. Niin mekin hankittiin ensimmäinen koira perhekoiraksi. Jos hankittiin työkoira eikä se toiminut, niin se pistettiin pois ja ostettiin uusi. Jos se oli AVA tai KVA, niin ainakin se oli toimiva. Ketään ei kiinnostanut oliko sillä lonkkia ollenkaan, koska se pärjäsi todistetusti kokeissa tai kisoissa. Jotain on kuitenkin tapahtunut maailmassa tuon ajan jälkeen. Terveydestä tuli äärimmäisen tärkeä (vaikka ne koirat eli ennenkin samanlailla, mutta toimivat paremmin) ja siinä sivussa unohtui moni muu asia.
Kasvattaminen on vaikeaa, jalostaminen vieläkin vaikeampaan.
Jokaisella on oma strategia ja tavoite.
Jokainen yrittää luoda oman huippukoiran.
Siihen asti, kun kasvattaja on pystynyt luomaan oman ihannekoiran jokaisesta pentueen koirasta ja pystyy seisomaan kasvattamisen takana, hänellä menee hyvin.
Jos omalta tieltä ajatuu, on aika istuutua nojatuoliin ja katsoa peiliin.
Perheessäni ollut koiria -80 luvun lopulta asti, kun olen ollut alle 5v. Vuosiin mahtunut kovin erilaisia nelijalkaisia.
Ensimmäinen koira oli v-88 hankittu bokseri uros.
Tiedätsä; isälläni oli sellainen -50/60-luvulla "ni kaipa ne -80 luvun lopullakin oli samanlaisia....??!!" Joo, just. 30kg:en uros bokserin kouluttaminen jäi lyhyeen, alle 4vuotiaana joudutiin lopettamaan kun se söi itseensä kokonaisen angorafiltin eikä sen suolistoa olisi enää kukaan saanut parsittua kasaan. Haastetta koira toi koko lyhyen elämänsä aikana. Kouluttamisessa panostettiin perhe-elämään, ei niinkään koiraan. Perhekoirana se olikin mitä mainio. Nukkui vieressä ja oli aina leikeissä mukana...syöden kaiken mitä eteen sattui. Uros-aggrea (sellaista perussettiä) siitä löytyi koko massan voimin, joten lenkilläkin se oli sidottava lähimpään lyhtypylvääseen jotta sitä pystyi hallitsemaan. Noh. Ei mikään järkivalinta.
Kaunis & toimiva sukutaulu sillä oli. Alkuperäistä saksalaista takana.
Sitten törmättiin koti tiellämme kenneliin, joka kasvatti cockereita ja kultaisianoutajia. Ja sieltä tuli pieni cockerityttö. Pienen cockeritytön elämä katkesi jo alle vuoden ikäisenä sattuneeseen "hoitovirheeseen". Johtuen virheestä, kennelistä saatiin uros cockeri. Aivan huikea koira, niin luonteeltaan kuin ulkomuodoltaan. Sellainen minkälainen näyttelylinjaisen cockerin nykypäivänä kuuluisi näyttäää....ainoa ongelma oli, että koira oli kivesvikainen. Eli jossain kohtaa kaunista, englantilaista sukua se oli tiedossa.
Muistan kuinka koiran kanssa juostiin Paloheinän mäkeäkin ja syötettiin kananmunn keltuaisia, että kives laskeutuisi. Ei tullut alas. Ei.
Ainahan voi kuitenkin hankkia huippulinjoista uuden näyttelymenestyjän. Niin saatiin äiti suostuteltua toiseen cockeriin ja -93 tuli punainen uros huippukennelistä. Koira kehittyi ja kasvoi kasvamistaan. Kasvoi 5cm liian korkeaksi ja näyttelymenestyus huipentui yhteen SA:n.
Siinä missä koira oli kasvanut ylimittaiseksi oli pääkoppa heikkona ja koirasta ilmeni pahoja aggre ongelmia. Tätä voisi nykypäivänä kutsua siksi "raivosyndroomaksi". Sukutaulu kertoi jälkikäteen, että koiran isovanhemmissa oli samaa vikaa. Lapset, vanhukset - vähäänkään hampaitaan esittelevät mummukat ja papat oli koiran hampaiden tiellä. Koira pelkäsi/vihasi äkkinäisiä liikkeitä, epävarmoja ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita. Itse kokeilin osumaa useasti. Toki, koira hieman rauhoittui, kun blue roan-uros kuoli, mutta lopullista raivoa se ei koirasta vienyt.
Muistan aina koiran silmät joista pystyi lukemaan, että milloin se iskee.
Koira kyllä itsessään opetti ihan järjettömästi koiran kielestä ja käyttäytymisestä, mutta arvostusta se ei moniltakaan saanut/ansainnut. Kuoppaan olisi laitettu varmasti jo ensimmäisesti puremista, mutta me katsoimme loppuun asti. Kasvain vei koiran alle 8-vuotiaana.
Terve luusto ei tuonutkaan tervettä päätä tai näyttelymenestyjiä....
Viimeisen cockerin jälkeen luokseni muutti alle vuoden ikäinen setteri asumaan hetkeksi elämäntilanteen takia. Tämä yksilö oli äärimmäisen allerginen. Yhdistettynä tuhoamisviettiin allergia sai kukoistaa järjettömissä määrin. Koira sai kokea rikkinäiset anturat sekä kutisevat korvat ja suupielet. Ruoka valikoima oli äärimäisen minimaalinen. Iän myötä allergia helpotti.
Terve luusto ja hyvä pääkoppa ei tuonutkaan tervettä koiraa....
Setterin muutettua takaisin omalle omistajalleen olin päättänyt vaihtaa kokonaan rotua. Cockerit oli sekopäitä, setterit allergisia. Skotlanninterrieri. Se kuullosti hyvältä! Ihan sama miltä näyttää, mutta ainakaan se ei olisi edellämainittuja ongelmia. Koskaan en päässyt kokemaan terrierin vahvuutta....onneksi, sillä isäni vinkkasi cockerista, hän ostaisi sen mulle. Kasvattaja olisi eläinlääkäri, joten mikään kilipää se ei voi olla.
Niin saapui Siiri.
Siiri kisasi reilut 10-vuotta agilityssä. Treenasi samanverran. Kisasi välillä yli 50starttia/vuosi.
Siiti on 0,5cm yli medi-rajan eli rimat oli usein 10cm yli säkän.
Siirillä on C/C - lonkat. Siirin siskon tyttären tytöllä tutkittiin 2/2 polvet. Siirin kaikilla sisaruksilla C/C-lonkat (yhdellä B/C). Siiri ei ole 9,5kiloisena koskaan oireillut. Metsästämiseen tästä ei olisi ollut. Siirin pravuuri onkin juosta fasaanien luokse ja lähteä paimentamaan. Alkuperäiskäyttöä koirassa ei ole
Siinä missä agility oli Siirin vahvuus, on myös ääntely ollut. Aivan sama missä ollaan kotona, treeneissä, autossa - ihan sama; äänenkäyttö on hurjaa!! Se kurnuttaa, se röhkii, se vinkuu ja piippaa. Viime hetkellä se haukkuu. Näinä hetkinä sillä on omasta mielestään äärimmäisen tylsää. Yhdistäpä tämä tokoon....
Sitten tuli Wäinö.
Wäinö "the espanjalainen" jonka suvusta tiedetään vain, että malivanhemmat jonka toinen vanhempi vissii podenco. Mitään Wäinön ruumiinosaa ei ole koskaan tutkittu. Juossut vinttikoiran lailla satoja kilometrejä, ottanut kymmenittäin pupuja kiinni. Nyt 10-vuotiaana epäilen, että siltä puuttuu lonkkamalja kokonaan!
Sitten tuli Oni.
Ranskan voitokkaimman belgiuroksen jälkeläinen. Huippulinjat ja kaunis. Puhdas luustoltaan, puolisokea silmiltään. Onin ongelma vain on, että pääkoppa ei pysty palautumaan ikävistä tilanteista. Lukko jää päälle, jos Oni epäröi. Onista ei löydy sosiaalista puolta. Onin taktiikka päästä tilanteista pois on örisemällä. Jos vastaanottaja on epävarma, Oni innostuu. Hän voitti tilanteen. Jos vastaanottaja ei pelkää, Oni leppyy ja sosialistuu. Päältä kova, sisältä äärimmäisen pehmeä.
Hiski tuli Hellun kanssa.
Fabu oli hieno! Hermorakenteeltaan nappi. Pomminvarma lasten kanssa. Työnarkomaani, joka jopa hoitovirheen takia, "rikkoutuneen" pikkuaivon aikana yritti epätoivoisesti pysyä jengin perässä niin aksassa kuin lenkillä, vaikka aivopuolisko sanoi muuta ja vetovoima yritti kaataa koko fabun.
Kisasi makseissa 6-vuotta. Joutui lopettamaan kisaamisen kilpirauhasenvajaatoiminnan takia (doping), mikä oli sääli, koska samankaltaista perroa saa hakea. Hiskin luusto oli D/E ja vahva nivelrikko. Kukaan ei olisi saanut tietää ellei joku olisi päättänyt kirjaimista.
Hätästä tai Sallista en puhu.
Niissä on koirat, joista olen haaveillut.
Kukaan ei ole ennustaja. Kukaan ei pysty luomaan täydellistä koiraa. Jokainen on täydellinen omalla tavallaan.
Kuitenkin...koiran keskimääräinen elinikä on n.11-13 vuotta. Tuona aikana olisi kiva, jos koiran voisi suhteellisen helposti kouluttaa. Siihen ei tarvitsisi käyttää ammattilaisia ja vuoden ikäisenä edes osa perusarjesta menisi "los cotelos". Se toimisi kenen perheenjäsenen kanssa vain. Ei vain vanhimman alfa-uroksen käskyn alla ja sekin käsky olisi prkl. Olisi myös mukavaa, että koiraa voisi käyttää eliniän aikana ihmisten ilmoilla ilman, että pelkää sen purevan. Sen viereen pystyisi menemään sohvalle kuka vain ilman, että se mulkaisee. Sille voi tarjota namipaloja pelkäämättä, että se kutisee seuraavan viikon ja syö kortisoonia päälle.
Sitten on se viallinen luusto. Eräs englantilainen sanoi; jos ainoan vian löydät koirasta on kirjain, ei hyvin mene. Olen samaa mieltä - jos koira ei oireile. Rikkinäinen hermo, allergia on koiran elinikäisiä ongelmia joista koira 99% kärsii. Luuston osalta kuitenkin; mitä pienempi koira sen vähemmän se oireilee. C-D ja D-E ero on äärimmäisen minimaalinen ja välillä tuntuu, että myös katsojan silmissä. Polvien ja kyynärien kohdalla koira pitää osata tuntea. Spondyloosissa pitää itselleen selvittää, että haittaako se koiran harrastamista. PK-este on paha spondariin, vetolajit parasta. Mitä enemmän kuitenkin sitä treenauttaa, sen enemmän se tekee tuhoa....
Olen ehdottomasti sitämieltä, että koiran pitää antaa olla pentu sen ensimmäisen vuoden. Tämä vaikuttaa myös luustoon ja sen kehittymiseen. Sitten voi treenata ja kisata. Elinikää sillä on kuitenkin vielä se reilu 10-vuotta. Kukaan ei pyytänyt olemaan 2-vanhana maajoukkue tai SM-tasolla. Se on koira, josta voisi tulla huippu-urheilija. Saa se lapsikin ajan olla lapsi ennen NHL-uraa.
En väheksy ollenkaan luustotutkimuksia. Pidän E-lonkkaista osittain sairaana. 2-polvet on huonot, belgillä spondyloosi on paha, mutta entäs ennen 1990-lukua. Aikaa ennen PEVISAA ja JTO:ta. Ketään ei kiinnostanut tai jos kiinnosti niin samapatuo. Koirat oli silloin joko työkoiria tai perhekoiria. Niin mekin hankittiin ensimmäinen koira perhekoiraksi. Jos hankittiin työkoira eikä se toiminut, niin se pistettiin pois ja ostettiin uusi. Jos se oli AVA tai KVA, niin ainakin se oli toimiva. Ketään ei kiinnostanut oliko sillä lonkkia ollenkaan, koska se pärjäsi todistetusti kokeissa tai kisoissa. Jotain on kuitenkin tapahtunut maailmassa tuon ajan jälkeen. Terveydestä tuli äärimmäisen tärkeä (vaikka ne koirat eli ennenkin samanlailla, mutta toimivat paremmin) ja siinä sivussa unohtui moni muu asia.
Kasvattaminen on vaikeaa, jalostaminen vieläkin vaikeampaan.
Jokaisella on oma strategia ja tavoite.
Jokainen yrittää luoda oman huippukoiran.
Siihen asti, kun kasvattaja on pystynyt luomaan oman ihannekoiran jokaisesta pentueen koirasta ja pystyy seisomaan kasvattamisen takana, hänellä menee hyvin.
Jos omalta tieltä ajatuu, on aika istuutua nojatuoliin ja katsoa peiliin.
Juurikin näin. Elämä on opettanut näkemään asioita eri kanteilta. Yksi pentue ei rotua pelasta eikä sitä myöskään tuhoon vie. Hyvää koiraa itselleen etsivälle on olemassa vaihtoehtoja. Oman tärkeysjärjestyksen perustein kannattaa tuleva harrastuskaveri valita. Me ihmiset tunnemme parhaiten sen "vian" jonka kanssa olemme itse olleet läheisissä tekemisissä. 40 vuotta koiraharrastuksen parissa on opettanut, että arkinen elämä ja sen sujuvuus ovat kaikkein tärkeimpiä ominaisuuksia.
VastaaPoista